Nusa Lembongan

4.-10.3.

Nusa Lembongan on saari noin 30 minuutin venematkan päässä Sanurista. Lembonganin ja pienemmän naapurin Ceninganin yhdistää kuuluisa yellow bridge, joka on yksi turistinähtävyyksistä. Silta on muutaman sata metriä pitkä ja kapea. Pari moottoripyörää mahtuu sillä kohtaamaan, isommilla autoilla ylitys ei ole mahdollista.
Lembonganilla ei ole kovin paljon autoja, lähinnä turistien kuljettamiseen tarkoitettuja pieniä lava-autoja, joilla kyllä näköjään kuljetetaan kaikkea mahdollista. Mopoja ja moottoripyöriä toki sitäkin enemmän. Näiden kahden saaren naapurissa isoveli Nusa Penida, joka näistä kolmesta kaikkein vähiten vielä turismin muovaama.
Nusa Lembonganilla on jotain samaa alkukantaista kuin Gili Airilla, mutta se mikä Airilla oli jotenkin asiaan kuuluvaa olikin Lembonganilla häiritsevää ja tuntui välinpitämättömyydeltä. Roskia ei edes yritetty hävittää tai piilottaa. Jäi vähän likainen fiilis, mikä on tosi harmi koska paljonhan saarella oli myös hyvää ja kaunista.
Sukellus, snorklaus ja surffaus ovat myös Lembonganilla ne pääharrastukset ja ajanvietteet.

Paras tapa tutustua saareen on tietysti ajella ympäriinsä mopolla tai buggylla, niin kuin me tehtiin. Eli vuokrasimme päiväksi sähkökäyttöisen buggyn eli Golf auton. Kuumana ja aurinkoisena päivänä kierrettiin saarta parhaimmillaan kolmenkympin tuntivauhtia, nähtiin monta hienoa paikkaa ja saatiin paljon uusia kokemuksia.
Ensimmäinen etappi oli saaren pohjoiskärjen Mangrowe beach, jonne tultiin heti aamulla laskuveden aikaan kahlailemaan. Liinan mielestä parasta antia oli varmasti rantabaarin koiranpentu "Molly".
Rannasta olisi saanut venekyydin mangrowe metsän keskellä kulkevalle "joelle". Ei lähdetty, ihailtiin vaan maisemia rannalla.


                                                     

Matka buggylla jatkui Yellow bridgelle, jossa laitettiin buggy taas parkkiin ja tietysti käytiin kävelemässä Yellow bridge päästä päähän ja lounaalle Two Towers kahvilaan. Nopea kieppi Mushroom beachilla ja sieltä Dream beachille, ajatuksella että käydään uimassa. No, ei käyty! Tyydyttiin kahlailemaan ja ihailemaan mahtavia aaltoja. Aallot oli todella huimat ja virtaukset tällä rannalla ovat vaarallisen voimakkaita, ettei uimista edes suositella. Turkoosi meri, kirkas vesi ja valkoinen hiekka. Meren pärskeet ja vaahtopää aallot, auringonpaiste ja kaikki tämä yhdessä niin olisihan sitä väri-ja äänimaailmaa voinut ihailla vaikka kuinka pitkään.


                                               

Ihan pienen matkan päässä Dream beachista löytyy paikka nimeltä Devils tears, jota ei kannata missata. Veden pikkuhiljaa kaivertama onkalo kallion reunassa ja korkeat aallot jotka pärskyen löivät luolamaiseen onkaloon saaden aikaan melkoiset pärskeet, suhinat ja suihkut. Turisteja (Japanilaisia jotka kulkevat laumoina) oli paikalla paljon, mutta kuvaus spotteja riitti kaikille. 

Päivä oli hieno ja buggylla ajelu hauskaa, mutta oliko sitten kuitenkin liian rankka reissu kun illemmalla Arilla nousi kuume ja alkoi päänsärky ja vatsaongelmat. Pari seuraavaa päivää menikin Arin sairastellessa ja tyttöjen touhutessa kaksin. Viimeisenä saaripäivänä käytiin vielä aamupäivällä yhdessä Subbailemassa, mutta sekin reissu vei Arilta mehut loppupäiväksi. Kyllä se vähän rajoittaa kulkemista kun yksi porukasta sairastuu ja olikohan sekin sitten osasyyllinen siihen että Lembonganista ei jäänyt niin positiivinen kuva.

Royal Cremation eli kuninkaalliset hautajaiset

Varmasti yksi syy miksi jäätiin Ubudiin toistamiseen niinkin pitkäksi ajaksi oli Kuninkaalliset hautajaiset 2.3.
Ngaben eli tuhkausseremonia on tärkein sielun henkinen kokemus, silloin ihminen palaa viideksi elementiksi: maaksi, ilmaksi, tuleksi, vedeksi ja taivaaksi. Juhla on iloinen sillä Hindulaisethan uskovat jälleensyntymiseen.
Ensin ihminen haudataan, tällöin hän palaa elementiksi maa. Ennen tuhkausseremoniaa ruumis kaivetaan ylös ja lähiomaiset pesevät luut ja jäänteet, jotka sitten laitetaan valkoisiin kääreisiin ja viedään hautajaispaikalle.
Ruumiin kuljetusta varten rakennetaan torni, mitä korkeampi torni sitä vaikutusvaltaisempi/rikkaampi vainaja. Koska nyt oli kyseessä kuninkaalliset hautajaiset niin torni oli lähes kolmekymmentä metriä korkea. Arkku, jossa oli vainajan maalliset jäänteet, kannettiin torniin (erikseen rakennettua korkeaa ramppia pitkin). Koko komeus kannettiin parinsadan miehen voimin reilun kilometrin matka, pääkatua pitkin seremonia paikalle. Matkan varrelta oli katkottu kadun yli kulkevat sähköjohdot.
Kulkueessa tornin edellä kannettiin  valtava"sonni" jonka sisässä vainaja sittemmin poltettiin.
Ja kulkihan siinä kulkueessa omaisten sekä läheisten, soittajien, kantajien ym. lisäksi tuhansia turisteja ja paikallisia ja siellähän mekin..
Päivä oli aurinkoinen ja todella kuuma, välillä jopa tuskainen. Mutta päätettiin että tämä katsotaan loppuun kun tänne ollaan tultu. Ja hyvä niin! Oltiin paikalla jo aamulla katsomassa valmisteluja, mutta onneksi lähdettiin välillä vähän syömään.. Odottelua olikin yllättävän pitkään. Kun torni vihdoin lähti liikkeelle olimme hyvissä asemissa pääkadun varrella. No hyvissä ja hyvissä.. Torni lähestyi yllättävänkin kovaa vauhtia ja turvajärjestelyistä vastaavat poliisit ja armeijan miehet huutelivat katsojia väistymään. Siinä vaan ei ollut paljon tilaa väistyä, oltiin siis tornin meidät ohittaessa hetki melkoisessa puristuksessa. Siitä sitten joukon jatkoksi vaeltamaan kohti seremonia paikkaa.


                                                   

                                                        

                                              

Meillä ei ollut etukäteen tarkkaa tietoa seremonian kulusta ja aikataulusta. Emmekä seremoniapaikkaa kohti vaeltaessamme tienneet mitä odottaa. Missään vaiheessa ei uskottu että voimme päästä näkemään ja kokemaan tämän kaiken lähes "aitiopaikoilta". Hui, onko kamalaa näin hehkuttaen kirjoittaa siitä että ihminen poltettiin meidän silmien edessä.. Ei ole! Maassa maan tavalla ja iloinen juhlahan tämä täällä oli. Eli, pääsimme perille sinne missä tuhkaus suoritettiin. Ensin se valtava sonni aseteltiin paikoilleen, sonnin selkä avattiin jotta poltettava vainaja saataisiin sinne sisään. Arkku kannettiin taas ramppia pitkin alas, monta oli kantajaa ja jyrkkä alamäki. Kantajat kiersivät arkun kanssa sonnin kolmeen kertaan jonka jälkeen arkku nostettiin pienempää ramppia pitkin kohti sonnin selkää. Arkku avattiin ja kääreisiin käärityt maalliset jäännökset aseteltiin sonnin sisään. Siinä vaiheessa oli taas melko pitkät seremoniat, vainajan mukaan pakattiin koreja joissa ilmeisesti oli joko henkilökohtaista omaisuutta, hänelle tärkeitä asioita tai lahjoja.. Kenelle? Hengille vai vainajalle? Se ei käynyt meille ihan selväksi. Valkoisiin pukeutunut pappi kävi siunaamassa vainajan. Sonnin ympärillä olevat telineet nosteltiin pois ja sonnin mahan alle laitettiin metallisuojat. Sitten alkoi taas tapahtua nopealla tahdilla. Sonnin alle viriteltiin ensin tuli suitsuketikuilla, joku kävi antamassa tulelle vauhtia ilmeisesti bensiinillä ja yht`äkkiä sonni olikin jo ilmiliekeissä.

Tämän kaiken näkeminen ja kokeminen oli meille jotain ihmeellistä ja ainutlaatuista! Oli hienoa saada olla mukana ja nähdä nämä niin täysin meidän kulttuurista ja uskonnosta poikkeavat hautajaiset. Ihmetellä ja kummastella ihmisten iloisuutta ja tavallaan myös ymmärtää se! 

Melkein kuin kotona Ubudissa

1.3. Nyt ollaan oltu Ubudissa viisi kokonaista päivää. Keli on ollut kuuma ja kostea, vain yhtenä päivänä satanut. Jotenkin nämä päivät ovat menneet melkein ollessa vaan.. Mari kävi taas jalkahoidossa, Ari on tietysti lenkkeillyt, ollaan uitu, käyty kaupungilla syömässä ja tehty vähän tuliais ostoksia. Mopokin taas vuokrattiin ja Ari & Mari on sillä käynyt ajelemassa.

No käytiinhän me Jungle Fishissä "Beachclub without beach". Hieno paikka, sisäänpääsy ei kallis ja sisälsi pyyhkeen. Mutta ravintolassa olikin sitten melkoisen korkeat hinnat, onneksi ei ollutkaan ajatus siellä koko päivää viettää.. Tyydyttiin tilaamaan vain juomat, nautittiin upeista maisemista ja uimisesta Infity poolissa.


                                           

                                             

Ja koska Ubudissa ollaan niin pitihän meidän vielä kerran käydä Apinametsässä. Tälläkin kertaa oli kuuma päivä, juomista varattiin mukaan mutta menettiin toinen vesipulloista janoiselle apinalle. Jaksettiin kuitenkin varmasti ihan riittävästi kierrellä, nähdä ja kokea. 

Ubud alkaa olla aika tuttu, mutta ei niin että täällä oloon olisi kyllästynyt vaan niin että täällä on helppo olla ja kulkea. Vaikka ollaan täällä oltu näinkin pitkään niin paljon jää vielä kokematta ja näkemättä.. Odottamaan sitä seuraavaa kertaa! 

Amed ja taas Ubud

23.2. Saarelta Fast boatilla suoraan Amediin. Ja aika pian todettiin että ei ole meidän paikka.. Hotelli oli hienolla paikalla rannan läheisyydessä, korkealla. Siisti ja kaunis paikka mutta kaukana kaikesta. Parin viikon saarielämän jälkeen ei kaivattu rannalla tai altaalla lepäilyä vaan jotain näkemistä ja kokemista, joita Amedissakin varmasti olisi ollut tarjolla mutta olisi pitänyt olla kulkuneuvo, mielellään mopo. Onneksi majoitus oli buukattu vain yhdeksi yöksi ja päätettiinkin lähteä jo seuraavana päivänä Ubudiin, jonne oli joka tapauksessa tarkoitus vielä palata. Päätöstä varmaan joudutti koko porukan lievä matkaväsymys, pinnojen kiristyminen ja Liinan koti ikävä.
Matka Amedista Ubudiin ei ollutkaan ihan helppo. Tie oli mutkainen ja vuoristossa kun oltiin niin mäkinen. Liikennettäkin oli aika paljon ja täällä kun ei niitä sääntöjä noudateta ihan niin kuin meillä suomessa.. Liina kärsi rajusti matkapahoinvoinnista ja oksenteli monta kertaa matkan aikana. Urhea tyttö! Täytyy myöntää että kumpikaan meistä vanhemmista ei olisi pystynyt samanlaiseen skarppaukseen. Matka kesti kaikkine pysähdyksineen kolmisen tuntia mutta päästiin perille Ubudiin.
Majapaikka löytyi Rena Housesta, jossa meidät otettiin vastaan avosylin. Saimme jopa samat huoneet kuin viimeksi. Niin kuin olisi kotiin tullut!



                                                       

                                      

Edelleen Gili Air

21.2.
Sunnuntaina (18.2.) vaihdettiin majoitusta Banaanimajoista Villa Karang hotelliin. Vähän hintava meidän budjettiin mutta nyt kaivattiin jotain luksusta.. Ja sitä saatiin! Perhehuone eli kaksi huonetta väliovella. Valoisaa ja valkoista, siistiä ja puhdasta, hyvä allas ja keskeinen sijainti. Ja mikä melkein parasta niin buffet aamiainen. Ensin buukattiin kolme yötä mutta jatkettiin sitten kahdella yöllä.

Olo ja meno saarella on niin leppoisaa että tällaiset levottomammatkin sielut täällä rauhoittuu. Mitä täällä sitten tehdään? Levätään, otetaan aurinkoa, uidaan ja taas levätään ja luetaan. Ihaillaan auringonlaskuja ja syödään. Nautitaan siitä ettei tarvitse tehdä mitään eikä ole kiire minnekään.
Ollaan tietysti tutkittu saarta, kierretty rantoja pitkin ja koluttu "keskustan" eli kylän pikkutiet ja kujat. Käytiin tutustumassa paikalliseen kouluun joka oli kovin alkeellinen verrattuna siihen mihin me ollaan totuttu, mutta pääasia on että lapsilla on mahdollisuus käydä koulua ja oppia. Ilosia ja innokkaita oppijoita siellä olikin ja meidät otettiin vastaan lähes riehakkaasti. Tavattiin opettaja Mustafa jonka kanssa hetki juteltiin (samainen mies kulkee iltaisin rannalla myymässä koruja).

Sukeltaminen ja snorklaus ovat Gilin saarten aktiviteeteista suosituimmat ja välineitä vuokrataan monessa paikassa. Mekin kokeilimme snorklaamista, vaikka alun perin ajatus olikin, että ilman silmälaseja tuskin näkisimme veden alla juuri mitään. Liina innostui hommasta heti kun uskaltautui kokeilemaan - vesipeto kun on itsekin. Epäilyksistä huolimatta vedenalainen maailma olikin vallan huikea. Korallia, virtausten muovaamia meren pohjan muotoja ja lukematon määrä kaiken kokoisia ja kaiken värisiä kaloja. Kun oppi tasaisen rauhallisen hengitysrytmin, alkoi homma tuntua varsin nautinnolliselta!
Jonkin aikaa vedenalaista maisemaa ihailtuamme viereisen snorklaajaseurueen ohjaaja yritti varoitella Aria roiskuttamalla vettä ja huitomalla käsiään. Ari ei huomannut mitään vaan sukelsi autuaan tietämättömänä, että juuri siinä paikkeilla tämä ohjaaja oli nähnyt merikäärmeen! Hieman pulssia kohottava tilanne. "Sea snake is very dangerous", ohjaaja opasti tyynen rauhallisena ja jatkoi ryhmänsä ohjaamista.
Siirryimme rannalla hieman edemmäksi äskeisestä kohdasta ja jatkoimme sukeltelua. Homma alkoi sujua ja toinen toistaan ihastuttavamman näköisiä kaloja uiskenteli ihan silmien edessä. Liina kuvasi kamerallaan ja nautti kovasti, kunnes näki toisen merikäärmeen kerällä pohjassa. Huuto kuului hengitysputken kautta rannalle saakka, jossa Mari säikähti lähes yhtä paljon kuin Liina. Snorklailut loppuivat sen päivän osalta siihen!
Merikäärme on yksi Indonesia kuudesta myrkyllisestä käärmelajista. Se on musta-valko raidallinen ja yleensä pysyttelee kauempana rannasta sekä on onneksi hyvin arka ja pelkää ihmisiä. Sen suu on hyvin pieni ja myrkkyhampaat sillä tavalla sijoittuneet, että hyvin harvoin sen purema saa aikaan vakavia seurauksia. Joka tapauksessa otus, jonka kanssa syytä pysytellä sopivan välimatkan päässä.


                         

                                       

                                           

                                         

Turismista huolimatta saarella on edelleen säilynyt jotain aitoa ja alkuperäistä. Kiireetön ja huoleton elämänasenne, kalastus, luonnonmateriaalien käyttö käsitöissä sekä tietysti jo aiemminkin mainittu moottoriajoneuvojen puuttuminen. Oli ihan positiivista huomata että itsekin oppi nauttimaan siitä kun kaikki ei ole niin justiinsa.. Tarvitseeko ruokailuvälineiden ja astioiden aina olla samaa paria tai onko se nyt niin kamalaa jos ruokapaikan keittiössä asustaa kissaperhe. Varsinkaan jos kissaperheessä on kaksi pentua Jack Sparrow ja Mickey, jotka tulivat meidän kanssa samaan pöytään ruokailemaan. 

Gili Air on pieni ja sympaattinen paikka. Parin viikon oleskelun aikana huomasi ihmisten jo tunnistavan meidät ja tulevan iloisesti juttelemaan ja kyselemään kuulumisia. Nautimme ajasta saarella ja toivomme osaavamme viedä mukanamme kotiin edes hieman tätä positiivista asennetta, kiireettömyyttä ja iloisuutta. Kiitos Gili Air!